Reissuleskenä taas, yh-viikko siis edessä.

Sinne me vietiin ukkokulta lentokentälle ja vilkutettiin hyvät matkat, pikkuisen kurkkua kuristi, mutta sain pidettyä itseni koossa. Vähän on haikea fiilis edelleen, kai sitä illalla ikävästä muutama kyynel tulee tirautettua tyynyn kulmaan. Vielä kuusi vuorokautta kunnes nähdään taas, sinne on pitkä aika.

Illasta onneksi puuhana oli tänään ostettujen puutarhakalusteiden kasaaminen, onneksi meikäläisen isäukko oli auttamassa, en minä sitä pöytää olisi yksin saanut kasattua. Mutta nyt on hienot kalusteet pihallakin, kiva istua ja nauttia kesästä siellä. Ja pitihän ne koeajaakin, pojat söivät iltapalansa uuden pöydän ääressä ja mukavaa tuntui olevan.

Höh, vähän on orpo olo. Odottelen, että kaksikko nukahtaisi yöunilleen..mutta mitä sen jälkeen? Yksin on tylsä istua alakerrassakaan. Tässä tulee mietittyä taas, että nähtävästi oman rakkaan ihmisen läsnäoloa osaa arvostaa riittävästi, kun tuo ei olekaan paikalla. Kun kilometrit välissä lisääntyvät hetki hetkeltä ja aika ensi lauantaihin tuntuu ikuisuudelta.

Onneksi siskon poika tulee muutamaksi yöksi meille yökylään tuossa viikolla, niin on seuraa. Kuten myös isäni lupasi tulla yhdeksi yöksi, saan vähän helpotusta iltapuuhiinkin. Ja äiti on luvannut tulla seuraksi päivisin, joten eiköhän tämä tästä. Kiitos hyvän turvaverkoston!

Silti aika lauantaihin on niiiin pitkä..