Juhannus takanapäin ja arki alkoi taas, ukkokultakin on sorvin ääressä viikon loman jälkeen. Njääh, vaikka kuinka vinguin, että tuo sotki meidän rutiineita, niin kyllä minä kaipaan tuota takaisin lomailemaan kotiin. Koskaan ei siis ole hyvä..

Juhannus meni siis rattoisasti kaveripeheen mökillä, joka oli onneksi omakotitalo kaikilla mukavuuksilla (no kestojen kannalta pyykkikone olisi ollut bueno varustus, mutta nyrkkipyykki sujui ihan rattoisasti..), joten ihan mökkielämää meillä ei siis kai ollut ;o) Ulkona oltiin aamusta iltaan, pojat tykkäsivät kuinkas muutenkaan. Polskivat pihalla pikkuisessa lastenaltaassa, möyrivät hiekkalaatikolla ja tepsuttelivat ilman kenkiä paikasta toiseen. Uni maittoi niin päivällä kuin yölläkin, ruokakin tuli syötyä muita mukisematta.

Koiruus oli taivaassa, kaverina kun oli juuri juoksuaikansa lopettanut tyttökoira. Taisi olla tuoksuja vielä ilmassa, koska sinnikkäästi tuo meidän Koiruus vain jaksoi yrittää pukille pääsyä, mutta ei vaan herunut. Yritti pökkiä jopa kyljestäkin, mutta useimmiten sai kyytiä itseään huomattavasti suuremmalla saksanpaimenkoiralta. Olipahan tyttökaverikin muutaman kerran pökkimisasennossa meidän koiruuden päällä. Joten hauskaa meillä siis riitti noiden kahden menoa seuratessa.

Yöunet jäivät pikkiriikkisen vähiin aikuispuolella. Lapset olivat untenmailla yhdeksän jälkiin ja siinä vaiheessa äidit ja isit kaivoivat sipsit ja muut herkut kaapeista ja istuttiin iltaa pihakatoksessa. Paranneltiin maailmaa ja keskusteltiin henkeviä. Kello näytti yhtä tai kahta joka yö sänkyyn kömpiessämme. Aamuisin herätys oli tuttuun tapaan viimeistään seitsemältä, joten omasta tyhmyydestään saikin sitten kärsiä =D

Ja sitten kyllä ahdisti taas kaupunkilaiselämä kotiin palatessamme. Kyllä minä vain olen niin maalainen sydämeltäni, ettei kaupunkilaiselämä vain ole minua varten. Omakotitalo, iso piha, hiljainen ympäristö, kaunis koskematon luonto ympärillä, missä muualla sielu lepää samalla tavalla?

Mutta täällä sitä ollaan kaupungissa ja muuta ei voi.