Sitä samaa hullunmyllyä edelleen. Yhden aikaan yöllä kävin hakemassa hortoilevan Minin eteisestä ja palautin takaisin omaan sänkyynsä, nuokuin tuon sängyn reunaan nojaten siihen saakka, että pikkuvaeltaja sai unen päästä kiinni uudemman kerran. Palattuani sänkyyn aloitti ukkokulta jokaöisen yskimisensä, jolle ei taaskaan meinannut tulla loppua. Lopulta armas mies otti tyynyn kainaloonsa (illalla kaukaa viisaana olin jo asetellut varapeiton odottamaan sohvan selkänojalle) ja tallusteli olkkariin sohvalle, missä sai nukuttua pystymmässä asennossa huomattavasti paremmin ja mikä tärkeintä, yskimättä.

Aamulla taas Mini hortoili ovelle kuuden pintaan ja ukkokulta kantoi tuon jatkamaan meidän sänkyyn unia ja lähti itse töihin. Ennen seitsemää Elohopea kolkutteli sängyssään ja huhuili äitiä, aika siis nousta. Mini jatkoi uniaan äidin suunnatessa virkeän esikoisen luokse, aamupesujen jälkeen kahvin- ja puuronkeittoon, tokkuraisena kuinkas muutenkaan. Ja kerrankin, kerrankin sängystä kömpi pystyyn hyväntuulinen Mini, joka käppäili suorinta reittiä pöydän ääreen ja huuteli tahtovansa puuroa. Ja kyllä, saatiin me hermojen melkein menetyksiäkin aikaiseksi. Elohopea ei olisi halunnut keltaista mukia, vaan punaisen, mutta keltaisessa oli jo mehut. Äiti piti päänsä ja hetken päästä lapsi joi kun joikin keltaisesta mukista. Elohopea esitteli kuinka pitkät korvat jäniksellä on ja huitoi vimmatusti. Mini seurasi armaan isoveljensä esimerkkiä ja huitaisi maitomukinsa kumoon. Eikä äiti hermostunut edes, rasti seinään.

Aamupuuhiin tuli töpinää kun pojat kuulivat, että mennään Elohopean kerhokaverin pihalle leikkimään ja saavuttiinkin paikalle vain kymmenisen minuuttia sovitusta myöhässä, sitä ennen kun oli ollut muutama kädenvääntö erinäisistä asioista ennen matkaan pääsyä. Ja siellä me möyrittiin sitten kaikin lumessa, toisen kerhokaverin isä pyöritteli jättisuuria lumipalloja, jotka me kolmeen pekkaan nostettiin lumilinnaan seinien jatkoksi ja tehtiin useita erilaisia lumiukkoja. Kotiin lähdettiin itkien, Mini nälkäisenä, Elohopea taas ei vain olisi tahtonut lähteä kotiin..

Minä olen pyöritellyt kallonkutistajan yhteystietoja käsissäni ja miettinyt, että onko pääkopan sisäinen kaaos jo siinä pisteessä, että olisin sen tarpeessa. Mihin ne asiat sieltä edes katoaisivat ja piiloon niitä ei kannata painaa. Missä vaiheessa arki on taas liian raskas kantaa? Ja sitten sitä onkin taas niin yksin..