Päivässä on taas riittänyt tohinaa, joten se siitä tahdin hiljentämisestä ja rauhoittumisesta. Ehkä minä vielä joskus opin..

Aamusta tehtiin hiljakseen aamupuuhat ilman mitään sen kummempia kiireitä. Ehdin tiskata, kuunnella äitini huolia, pyörittää pyykkikoneen ja ripustaa puhtaat pyykit kuivumaan. Pakkasin vielä poikien pikkureppuun jotain pientä tekemistä mukaan vara-papan luokse. Sitten yhtäkkiä huomasin, että kohta olisi jo kiire joten äkkiä jälkikasvulle ulkovaatteet päälle ja autoon. Ja niin sitä vain oltiin perillä sovittuun aikaan. Olen käynyt tässä muutamaan otteeseen jo siskoni asiakkaan (kotihoitojuttuja siis), 90-vuotiaan lapsettoman leskimiehen luona kahvittelemassa ja jutustelemassa ja nopeasti se aika vain menee siellä. Mini yritti aiheuttaa pappa-raukalle sydänkohtauksia kiipeilemällä ties missä ja keikkumalla tuolinsa kanssa ties miten ja Elohopea taasen luki vara-papalle legolehteä ja pulisten normaaliin tapaansa kuin pieni papupata.

Ja kappas vain aika oli taas juossut, kuten myös sokerihumalaiset lapseni (kiitos pappa-kullan tarjoamien suklaiden ja keksien..) ja taas me kiidettin. Kotona lounasta navan alle ja seuraavien tavaroiden pakkaaminen mukaan. Kellon lähetessä kolmea, aloitin lasten kanssa extreme-matkailu -osuuden. Bussilla matkustamisen.

Extremeä siitä teki jo se, että lähdin matkaan sekä supistusten (onneksi suurimmaksi osaksi kivuttomien sellaisten) että kahden villiviikarin kanssa. Mutta ah, kuinka onnelliset pienet pojat siellä bussin takaosassa istui katsellen ikkunasta pihalle ja kaikkea ohimenevää ihmetellen.

Mutta miksi termi extreme?
Vuosi takaperin asuttiin vielä Espoosa ja julkisilla kulkeminen oli arkipäivää, eihän me omistettu edes autoa, kun ei sellaiselle ollut edes tarvetta. Erään kerran bussissa matkalla kohti Helsinkiä kuuntelin erään kahden pienen tytön äidin puhelinkeskustelua ystävänsä kanssa ja nauroin sisäänpäin juttuja kuunnellessa. Äiti kun kertoi ystävälleen tarjoavansa lapsilleen extreme-matkailua, kun lähtivät liikenteeseen bussilla eivätkä omalla autolla. Vielä kotonakin nauroin ukkokullalle, että vähänkös noloa, eivätkö nuo oikeasti kulje koskaan julkisilla. Nyt se osui sitten omaan nilkkaan, siitäs sain. Meidän lapsiraukat kun eivät olleet bussissa istuneet sitten viime huhtikuun..

Bussin saavuttua Kammppin noustiin liukuportaat ylös ja jäätiin odottelemaan metrolla saapuvaa isäihmistä. Pojat seisoivat paikallaan hievahtamatta ja katselivat ihmisvilinää ympärillään. Elohopa alkoi kyselemään, että miksi siellä oli niin kamalan paljon ihmisiä? Johon minä vastaamaan, että siellä taitaa olla niin paljon ihmisiä kutakuinkin aina. Elohopea katselee taas ympärilleen ja toteaa, ettei kyllä yhtään välitä sellaisesta ruuhkasta.
Eikä tuo lapsi kyllä täällä maalla ole sellaiseen ihmispaljouteen tottunutkaan, vähemmästäkin menee pää ihan pyörälle. Olo välillä oli kyllä kuin maalaisjuntilla siellä väenpaljoudessa seistessä, hyvin sitä siis on tottunut tähän maalla asumiseen.. ;o)

Ja reissun kohokohta tietenkin oli Naistenklinikalla, jonne meillä oli ollut matka alunperinkin. Ukkokullan sisko sai eilen aamulla kolmanne tytön ja tuota suvun uusinta tulokasta me reissattiin katsomaan. Hyvänen aika sentään, kuinka oli pieni ja tuo oli kuitenkin suurin kaikista näistä meidän ja heidän lapsista. Silti siinä sylissä oli vain sellainen pienen pieni ihmisenalku, jonka pienenpieniä sormia ja varpaita pojat ihmettelivät hiljaisina. Mielen saattoi vetää hiljaiseksi myös herääminen siihen tosiasiaan, että 3,5 kuukauden kuluttua meillä on samanlainen rääpäle..

Näihin vauvantuoksuisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa.

..ja huomenna otan jo rauhallisesti..