Muutama yö mennyt vähän niin ja näin. Unimaailma juoksee kaukana edellä enkä meinaa saada paidan helmasta kiinni. Siellä se juoksee valkoisena tuulen seassa, kääntää hieman päätään ja nauraa. Minä saatan nauraa jopa takaisin ja lähden leikkiin mukaan. Väistelen kiviä ja kantoja matkan varrella, unohdun ihailemaan koivikkoa ja pimenevää iltaa, nautin maillleen laskevasta auringosta. Vilkutan ja kerron, että huomenna taas nähdään. Vihdoin ja viimein unen tyttö väsähtää leikkiin ja saan napattua kiinni, niin tiukasti että silmäni sulkeutuvat ja seikkailen seuraavat tunnit villissä unimaailmassa, etten aina ole varma mikä oli totta ja mikä unta.

Tämä unettomuus ei ole ollut tuskallista, niin kuin ennen. En tuijota epätoivoisesti minuuttien kulkua eteenpäin vaan annan ajatusteni tehdä päivän ajatuskulun loppuun asti. En yritä sammuttaa raksuttavaa moottoriani kesken tärkeän projektin. Se on kuin vanha traktori, kestää kauan käynnistyä, yskii ja köhisee, mutta toimii sitten kuitenkin lopulta. Innostuu jopa niin paljon, ettei meinaa sammua enää ollenkaan. Ja kuten vanhat koneet, sitä pitää käsitellä varoen. Antaa sen mennä oman päänsä mukaan ja seurata perässä.

Unenomaiseen maisemaan sekoittui proosallisesti puoliksi unissaan vaeltava Mini, jonka nappasin yläkerran porrastasanteelta matkaani ja kannoin kainaloon lämpimän peiton alle. Kellon näyttäessä miehen heräämisen aikaa, vilkuttelin hyvät työpäivät ja vaivuin vielä hetkeksi utuisemmille laitumille. Heräsin mukavasti pirteän Elohopean hyvän huomenen toivotuksiin ja aurinkoiseen hymyyn. Uusi päivä edessä.