Tässä viimeaikoina olen saanut kuulla kommentteja superäitiydestä..eikä se tunnu mukavalle.

Olisihan se mukavaa olla superäiti, se äiti täydellinen. Mutta ei sellaista ole olemssa, kuin ihmisten ajatuksissa ja kuvitelmissa.

Mistä kommentit superäitiydestä. Olin poikien kanssa muskarissa jo viikon kuluttua vauvan syntymästä samoin puistossa. Puistossa ollaan käyty vielä useana päivänäkin. Olen tehnyt yksin viikon kauppaostokset, tottakai pojat mukanani (no joo..sen lastin kuskaaminen rattaiden kanssa sai kyllä olon tuntumaan jo melko superilta..). Jo monena päivänä poikien kanssa kolmisteen aamusta iltaan miehen tehdessä töitä tai ollessa koulussa. Tulee sitä pyöritettyä vielä tuota pyykkirumbaakin vähintään joka toinen päivä kestovaippojen takia (ai niin..superäidit taitaa harrastaa juuri kestoiluakin..).

Muskariin menin viikon jälkeen siksi, että esikoinen pääsee kavereidensa seuraan pitkästä aikaa, saa hetken aikaa touhuta äidin kanssa niitä tuttuja juttuja vauvan nukkuessa sivummalla. Muskarissa ollaan oltu myös siksi, että väsyneenä siellä jaksaa olla esikoisen kanssa paremmin kuin kotona, missä räjähtelisin kuitenkin. Puistossa ollaan käyty, koska tulisin hulluksi neljän seinän sisällä. Päätä alkaa särkemään jos en pääse ulos ja esikoinen saa kulutettua energiaansa puistossa sen sijaan että riehuisi täällä kotona. Ruokaostoksien tekemiseen yksin on hyvä syy. Jos tekisin ne miehen kanssa, pitäisi kauppaan mennä illemmalla, milloin siellä on kaikki muutkin ja itseäni ahdistaa olla siellä tungoksessa mukana, aamuisin siellä kun ei ole kuin muutama mummo lisäkseni. Ja se että olen yksin poikien kanssa kotona miehen ollessa töissä tai koulussa on vain pakko jaksaa, miten sitä muuttaisikaan. Ja kestovaipoista en luopuisi sitten ikinä, eikä niistä ole edes vaivaa..

Vastapainoksi tälle meillä ei olla imuiroitu hetkeen aikaan, saati siivottu muutenkaan leluja lukuunottamatta. Tiskit odottaa tiskaajaansa luvattoman pitkän aikaa, ruuan tekeminenkin tuntuu välillä liian ylivoimaiselta tehtävältä kun ei millään jaksaisi. Superäiti kai hoitaisi nämäkin askareet tuosta vain..

Eikä superäiti menettäisi hermojaan uhmaikäiselle esikoiselle kertaakaan. Superäiti jaksaisi aina olla yhtä hyvällä tuulella, vaikka ei olisikaan nukkunut edellisenä yönä muutamaa tuntia enempää. Superäiti osaisi olla esikoiselle se fiksu aikuinen, joka ymmärtäisi jokaisen kiukuttelun syyn tuosta vain eikä kokisi pinnansa kiristyvän heti alkajaisiksi.

Kieltämättä sitä alkaa välillä lataamaan itselleen liian suuria odotuksia ja vaatimuksia, yrittää olla se superäiti. Liian usein yrittää vain tehdä kaiken itse eikä suostu pyytämään apua. Liian usein toimii oman jaksamisensa äärirajoilla, vain jonkun olemattoman superäiti-imagon takia..

Onneksi tälläisiä superäitejä ei ole oikeasti olemassakaan. Onneksi on lupa olla näinkin vajavainen ja epätäydellinen äiti-ihminen..