Oltiin aamusta taas puistossa, Elohopea kiipeili pienellä kalliolla kahden tytön kanssa ja hauskaa oli. Äidit siellä reunalla vain meinasivat latistaa tunnelmaa ainaisella olenytvarovainen- ja varositävesilätäkköä-huuteluilla. En vain tiedä, millä nuo kotiin lähtemiset saataisiin mukavammiksi. On aika lähteä, koska Mini alkaa olla nälkäinen ja väsynyt, mutta Elohopea ei tahdo lähteä pois puistosta. Kun äiti sanoo, että lähdetään kotiin, rojahtaa armas lapseni maahan ja aloittaa mahtavan huutokonserton. Äiti yrittää houkutella etsimään oravaa, keppiä, traktoria, mitä tahansa, kunhan tuo lähtisi liikkeelle itse, eikä tarvitsisi raahata.

Välillä jopa onnistuu, kuten tänään. Elohopea sai mennä pusikon yms. läpi eikä tietä pitkin, se helpotti tilannetta. Matkalla ei tarvinnut tallustella tylsästi suorinta reittiä kotiin normaalisti jalkakäytävällä kävellen, vaan tuo sai seikkailla yksin muiden talojen pihojen läpi. Tänään päästiin tappeluitta ala-ovelle asti. Siinä vaiheessa tuo meni maahan makaamaan ja huusi naama punaisena. Tuli vielä rappukäytävään sisään omin avuin, mutta sitten tyssäsi. (se huuto muuten kaikuu bueno hyvin rappukäytävässä, melkoinen konsertto..). Mutta ajatelkaa tällä kertaa äiti laittoi silmät kiinni ja hengitti muutaman kerran syvään ja hoki mielessään mantraa, älävainhermostu, älävainhermostu. Äiti kaappasi huutavan esikoisensa syliin, lykkäsi rattaat hissiin ja laittoi edelleen huutavan lapsukaisen lattialle istumaan, jutusteli Minin kanssa hissimatkan ajan, perillä otti rattaat ulos hissistä ja sen jälkeen syvään hengittäen myös edelleen huutavan Elohopean.

Tänään minä piirrän rastin seinään. Koko aikana en korottanut edes ääntäni, olin rauhallinen. Ajatelkaa, rauhallinen. Minä. Jutustelin ja leikin Minin kanssa riisuessa kaikkea hauskaa, ja kas kummaa alkoi Elohopeakin hiljenemään ja kiinnostumaan touhuista. Muutamat kyyneleet vielä äidin sylissä, sekä pienenpieni raivari ruokapöydässä, mutta kaikki meni mukavasti. Kaikki kriisitilanteet kun pystyisikin hoitamaan joka kerta yhtä tyylillä, niin olisi kyllä melkoisen mukavasti asiat :)

Rakkaalla kuopuksellani sitten on hieman liian suuret luulot itsestään ja tämän hetkisistä taidoistaan. Pitäisi meinaan seistä, ei siinä mitään, mutta ilman tukea. Hienosti tuo kiipeää jo tukea vasten seisomaan ja hyvin hyvin tyytyväisenä seisoskelee siinä. Mutta ei se riitä. Eilen viimeksi nousi sohvaa vasten seisomaan, päästi irti ja yritti siirtyä ottamaan tukea pöydästä. Ei onnistunut. Mutta kai se tuosta muutaman kymmenen kolhimisen jälkeen onnaa vielä..

Pyykit odottaa, pitänee siis poistua takavasemmalle.