Minä, ikuinen negatiivisesti ajatteleva, realisti. Olen melkoisen ällö-positiivisella päällä. Uskokaa tai älkää.

Maa on juuri ja juuri valkoisena. Mutta niin valkoinen, että se ilahduttaa mieltä. Päätin, että tänään meillä ripustetaan jouluvalot keittiön ikkunaan. Laitetaan joulukynttelikkö paikoilleen. Kaivan kasan kynttilöitä kaapista ja alan polttamaan niitä. Katselen lasten kanssa liekkiä ja tunnelma on rauhallinen. (no, todellisuus on jotain ihan muuta. Uskokaa tai älkää.)

Mini nukkuu vielä. Sain jatkounille, kun siirsin meidän sänkyyn, nuuskuttamaan äidin tyynyä. Siellä me makoiltiin kahdestaan peiton alla. Minin lämpöiset varpaat jalkojani vasten. Elohopea heräsi vähän aikaa sitten. Rakensin esikoiselleni majan sohvan taakse, peitto viritettynä katoksi pienelle asumukselle. Siellä tuo istuu leikkikameransa kanssa peiton päällä ja on tyytyväinen. Kuinkakohan monta majaa sitä tuli itse rakennettua kun oli pieni. Aika monta niitä taisi olla. Onneksi pääsen taas majanrakennuspuuhiin, vielä monenmonituista kertaa. Nämä hetket ovat niitä, jotka muistuttavat miksi haluan olla kotona, miksi minulla ei ole kiire mihinkään. Miksi teen paljon töitä, saavuttaakseni sen päämääräni, unelmieni ammatin. Että voisin tehdä töitä kotoa käsin, niin kauan kuin lapset tarvitsevat minua täällä.

Tänään nähtiin kaupassa kaverini tyttönsä kanssa. Kaveri, jonka kanssa en koskaan ehdi mukamas tapaamaan. Kaveri, joka on kuitenkin tärkeä. Lapset pelleilivät yhdessä, toinen ostoskärryissä, toinen rattaissaan. Lapset, jotka eivät muista pitkää taukoa viime näkemästä. On kuin sitä taukoa ei olisi ollutkaan.

Ajattelin saada tänään kiitoskortit valmiiksi, laitettua ne joulukorttien kanssa kuoriin ja odottamaan postilaatikkoon pääsyä. Muutamaan kirjoitan kirjeen mukaan, pienen viestin kaukaisimmille.

Kyllä tämä tunnelma tästä vielä laantuu. Tällä hetkellä se on juuri ja nyt. Mihin sitä muuttamaan.