Blaah. Kolme viikkoa siitä kun nähtiin pojan serkkutytön kanssa. Yksi punainen pieni näppylä poskessa, toinessa kaulassa. Siinä saldo. Poskipäissäkin oli viikko sitten jotain pientä punaista näppylää, mutta olikohan sittenkin vain pakkasesta johtuvaa? Eli en tiedä saatiinko sitä vesirokkoa sitten olleskaan. Kuitenkin kolmessa viikossa pitäisi olla kunnolla jo näppylöitäkin. No, eipä tämä mikään maailmanloppu ole ;o) Ehtiihän sen saamaan myöhemminkin..

Tänään kuitenkin jätettiin vielä puiston lauluhetki väliin, varmuuden vuoksi. Ensi viikolla sitten mennäänkin normaalisti kaikkiin aktiviteetteihin jos mitään ei nyt viikonlopun aikana ilmene.

Olo alkaa olemaan tukala. Yllätys yllätys. Käveleminen aiheuttaa ikävää kiristystä mahan seudulle kuten myös liiallinen seisominen yms. Puistossa on mukavaa yrittää pysyä tuon vilpertin perässä, on tainnut keksiä ettei äiti saakkaan enää kiinni ja juokseekin sen mukaan paikasta toiseen. Varsinkin sinne isoon mäkeen, missä äidin on mahdollisimman hankala liikkua..

Maanantaina tuleekin jo 37 viikkoa täyteen tätä raskautta, välillä kyllä tuntuu että aika on mennyt todella nopeasti. Vastahan sitä pissi tikkuun ja näkin ne kauan odotetut viivat testissä. Nyt sitten kohtapuoliin tätä ollaankin jo pusertamassa ulkomaailmaan..ja siihen toimintaan tämä äiti kyllä olisi jo melkoisen valmista tavaraa vähitellen..

Koko ajan on sellainen tunne ettei tämä nyt ainakaan laskettuun aikaan asti vatsassa pysy, tulee niin varmasti muutaman viikon etuajassa kuten veljensäkkin. Mutta toisaalta sitten miettii, että kun asiasta on niiiin varma mukamas, niin viihtyy varmaan kiusallaankin kaksi viikkoa ylikin ;o) Ei kai. Voisikohan sitä oikeasti tuntea oman kroppansa niin hyvin, että tietäisi tälläiset asiat. Se jää nähtäväksi.

Tänään voisi nakittaa miehen ja pojan nostamaan tuon pinniksen pohjan ylemmäksi vauvaa varten, niin saisi laitettua sen vihdoin ja viimein kuntoon. (Mies kyllä tekisi sen mielummin yksin, mutta tuo meidän pieni insinöörinalku haluaa takuuvarmasti olla siinä mukana..) Muuten täällä alkaakin olla kaikki vähitellen valmiina tulokasta varten. Sitä jo niin odottaa että pääsee tutustumaan uuteen perheenjäseneen, käyttämään meidän ihania tuplarattaita ;o), elämään taas sitä vauva-arkeakin. Toisaalta sitä taas pelottaa tuleva muutos. Kuinka oma jaksaminen riittää sekä vauvalle että esikoiselle. Kuinka jaksaa uhmailevan esikoisen kanssa kun vauva vaatii myös oman osansa? Osaanko olla hyvä äiti molemmille? Miten se arki oikeasti sujuu kahden pienen lapsen kanssa? Ja miten pystyn olemaan esikoisesta erossa muutaman päivän sairaalassa olon takia.. ;o)

Näitä kai ajattelee kutakuinkin jokainen toistaan odottava äiti. Vastaukset kaikkiin saadaan ennemmin tai myöhemmin..