Eilen jumitettiin kotona kutakuinkin koko päivä. Ilma oli mukavan sateinen, joten ulkoilu ei houkutellut pahemmin..löhöttiin kotona siis koko päivä :) Eipä se näyttänyt poikaa edes pahemmin haittaavan, nautti silminnähden kun touhuttiin kotona kaikkea mukavaa yhdessä. Möyrittiin meidän sängyssä ja pelleiltiin.

Yhden huonon tavan poika on keksinyt taas. Suurinta huvia tällä hetkellä on sylkeminen, kaikkialla. Eilen sängyssäkin pojan ollessa kokonaan peiton alla kuului vain tuttu ääni..peiton alle kurkatessamme näkyi vain hieno sylkivana menossa kohti lakanaa..ja riemastunutta kikatusta sydämen pohjasta perään..

Iltapäivästä taas otin miehen kanssa keskustelun aiheeksi lapsien lukumäärän ja naimisiinmenon. Tiedän että päätin olla asiasta jo hiljaa, mutta..kuitenkin. Sanoin että hyväksyn lapsien lukumäärän, mutta mielestäni minun ei tarvitse olla ainoa joka tekee kompromisseja. Tahdon naimisiin. Miksi kaiken pitäisi mennä miehen mielen mukaan, kaikki silloin kun hän päättää. Eikö myös toisen pitäisi tulla vastaan? Eikö kompromissien teko kuulu parisuhteeseen?

Olen hyväksynyt ajatuksen elämästäni kahden lapsen äitinä. Vaikka onhan olo edelleen erittäin haikea. Ehkä syksyllä 2006 lähden opiskelemaan (valmistaudun pääsykokeisiin siis kevään 2006), valmistun, saan työpaikan ja voimme hankkia miehen kanssa unelmoimamme omakotitalon. On totta, niin kuin mies on sanonut, että kahdelle lapselle pystyy tarjoamaan enemmän, mahdollisuuden harrastaa jne. Jokseenkaan itse vähävaraisen perheen keskimmäisenä lapsena en ole koskaan kaivannut suuria harrastusmahdollisuuksia seuroissa tai muissa sellaisissa. Mies taas on.

Mutta naimisiinmeno. En tiedä mistä se miehellä kiikastaa. Kyse ei kuulemma ole siitä etteikö haluaisi olla loppuelämäänsä kanssani tai että avioliitto sitoisi liikaa. Kyse ei ole rahanmenosta koska en halua isoja häitä, vain intiimi tilaisuus rakkaimpien ihmisten kanssa. Mitä avioliitto muuttaa elämässämme, ei oikeastaan mitään. Meillä on jo nyt yhteinen tili ja rahat, ei ole sinun ja minun tavaroita (heh..paitsi erotessa..), meillä on lapset. Miehen elämä ei muutu mitenkään avioliiton myötä. Miksi sitten itse haluan naimisiin jos se ei muuta elämäämme mitenkään? Haluan saman sukunimen miehen ja lasteni kanssa, haluan että olemme yhtä myös tällä saralla. Vaikka lapset on hankittu ennen avioliittoa on naimisiinmenolla suuri merkitys minulle. Tuntuu vain että mies ei sitä ymmärrä. Voi olla etten sitä ole tarpeeksi selvästi kertonutkaan, oletan vain miehen tietävän ajatukseni automaattisesti..

Juu..on mies lupaillut etttä mennään naimisiin..joskus. Se ei riitä. Tahdon jotain konkreettista. Olen jo luopunut yllätysvihkimisestä kakkosen ristiäisissä, vaikka se niin hauskaa olisikin ollut. Minun ei tarvitse päästä naimisiin kesällä, ensi syksy olisi siis loistava ajankohta. Ehkä tuo mies vielä pehmenee idealle.. ;o)

Niin..jos eilisestä jatkan vielä, niin olin melkoisen masentunut ja itkuinen keskustelumme jälkeen, mielestäni syystäkin. Miehelle en puhunut paljon mitään, vain välttämättömimmät ja olin melkoisen allapäin. Lähdin sitten kaverini tupperkutsuille, vaikka aikaisemmin olin jo päättänyt olla menemättä sinne. Onneksi menin. Olin ainoa vieras. Mutta oli meillä siellä mukavaakin :) Ja ainakin syömistä riitti ;o) Esittelijä sai minut ylipuhuttua alkamaan jälleenmyyjäksi ja alussa olinkin innostunut ideasta, jokseenkin aamuyöstä laitoin hänelle tekstiviestiä ja peruin koko jutun, toivottavasti onnistuu.

Pojalla ja miehellä oli mennyt hyvin äidin poissaollessa, jokseenkin mies oli vähän näreissään kun tulin kotiin vasta 21 aikoihin. (tiedän..meni vähän myöhään..). Poikakin oli vähän protestoinut äidin poissaoloon eikä ollut suostunut syömään iltapuuroa ollenkaan vaan oksensi kaiken ulos. Kotiintullessani sitten syötin pojalle vielä jogurtin ja kaikki meni alas ilman sen kummempia. Mitenköhän tuo pikkuinen sitten syö äidin ollessa muutaman päivän sairaalassa synnytyksen jälkeen?

Juu. Tulipas vuodatusta kerrakseen.