Eilen jumitettiin kotona kutakuinkin koko päivä. Ilma oli mukavan
sateinen, joten ulkoilu ei houkutellut pahemmin..löhöttiin kotona siis
koko päivä :) Eipä se näyttänyt poikaa edes pahemmin haittaavan, nautti
silminnähden kun touhuttiin kotona kaikkea mukavaa yhdessä. Möyrittiin
meidän sängyssä ja pelleiltiin.
Yhden huonon tavan poika on keksinyt taas. Suurinta huvia tällä
hetkellä on sylkeminen, kaikkialla. Eilen sängyssäkin pojan ollessa
kokonaan peiton alla kuului vain tuttu ääni..peiton alle kurkatessamme
näkyi vain hieno sylkivana menossa kohti lakanaa..ja riemastunutta
kikatusta sydämen pohjasta perään..
Iltapäivästä taas otin
miehen kanssa keskustelun aiheeksi lapsien lukumäärän ja
naimisiinmenon. Tiedän että päätin olla asiasta jo hiljaa,
mutta..kuitenkin. Sanoin että hyväksyn lapsien lukumäärän, mutta
mielestäni minun ei tarvitse olla ainoa joka tekee kompromisseja.
Tahdon naimisiin. Miksi kaiken pitäisi mennä miehen mielen mukaan,
kaikki silloin kun hän päättää. Eikö myös toisen pitäisi tulla vastaan?
Eikö kompromissien teko kuulu parisuhteeseen?
Olen hyväksynyt
ajatuksen elämästäni kahden lapsen äitinä. Vaikka onhan olo edelleen
erittäin haikea. Ehkä syksyllä 2006 lähden opiskelemaan (valmistaudun
pääsykokeisiin siis kevään 2006), valmistun, saan työpaikan ja voimme
hankkia miehen kanssa unelmoimamme omakotitalon. On totta, niin kuin
mies on sanonut, että kahdelle lapselle pystyy tarjoamaan enemmän,
mahdollisuuden harrastaa jne. Jokseenkaan itse vähävaraisen perheen
keskimmäisenä lapsena en ole koskaan kaivannut suuria
harrastusmahdollisuuksia seuroissa tai muissa sellaisissa. Mies taas on.
Mutta naimisiinmeno. En tiedä mistä se miehellä kiikastaa. Kyse ei
kuulemma ole siitä etteikö haluaisi olla loppuelämäänsä kanssani tai
että avioliitto sitoisi liikaa. Kyse ei ole rahanmenosta koska en halua
isoja häitä, vain intiimi tilaisuus rakkaimpien ihmisten kanssa. Mitä
avioliitto muuttaa elämässämme, ei oikeastaan mitään. Meillä on jo nyt
yhteinen tili ja rahat, ei ole sinun ja minun tavaroita (heh..paitsi
erotessa..), meillä on lapset. Miehen elämä ei muutu mitenkään
avioliiton myötä. Miksi sitten itse haluan naimisiin jos se ei muuta
elämäämme mitenkään? Haluan saman sukunimen miehen ja lasteni kanssa,
haluan että olemme yhtä myös tällä saralla. Vaikka lapset on hankittu
ennen avioliittoa on naimisiinmenolla suuri merkitys minulle. Tuntuu
vain että mies ei sitä ymmärrä. Voi olla etten sitä ole tarpeeksi
selvästi kertonutkaan, oletan vain miehen tietävän ajatukseni
automaattisesti..
Juu..on mies lupaillut etttä mennään
naimisiin..joskus. Se ei riitä. Tahdon jotain konkreettista. Olen jo
luopunut yllätysvihkimisestä kakkosen ristiäisissä, vaikka se niin
hauskaa olisikin ollut. Minun ei tarvitse päästä naimisiin kesällä,
ensi syksy olisi siis loistava ajankohta. Ehkä tuo mies vielä pehmenee
idealle.. ;o)
Niin..jos eilisestä jatkan vielä, niin olin
melkoisen masentunut ja itkuinen keskustelumme jälkeen, mielestäni
syystäkin. Miehelle en puhunut paljon mitään, vain välttämättömimmät ja
olin melkoisen allapäin. Lähdin sitten kaverini tupperkutsuille, vaikka
aikaisemmin olin jo päättänyt olla menemättä sinne. Onneksi menin. Olin
ainoa vieras. Mutta oli meillä siellä mukavaakin :) Ja ainakin syömistä
riitti ;o) Esittelijä sai minut ylipuhuttua alkamaan jälleenmyyjäksi ja
alussa olinkin innostunut ideasta, jokseenkin aamuyöstä laitoin hänelle
tekstiviestiä ja peruin koko jutun, toivottavasti onnistuu.
Pojalla ja miehellä oli mennyt hyvin äidin poissaollessa, jokseenkin
mies oli vähän näreissään kun tulin kotiin vasta 21 aikoihin.
(tiedän..meni vähän myöhään..). Poikakin oli vähän protestoinut äidin
poissaoloon eikä ollut suostunut syömään iltapuuroa ollenkaan vaan
oksensi kaiken ulos. Kotiintullessani sitten syötin pojalle vielä
jogurtin ja kaikki meni alas ilman sen kummempia. Mitenköhän tuo
pikkuinen sitten syö äidin ollessa muutaman päivän sairaalassa
synnytyksen jälkeen?
Juu. Tulipas vuodatusta kerrakseen.
maanantai, 10. tammikuu 2005
Kommentit