Päivät tuntuvat kiirivän eteenpäin sellaista vauhtia, ettei meinaa pysyä enää perässä. Aamusta iltaan on tekemistä sen verran ettei illalla enää meinaa jaksa koota ajatuksiaan järkevään muotoon. Mutta yritetään taas ilmoitella että elossa ollaan..

Huolestuttavaa tässä ajassa on ollut se, että seuraan hiipii vaivihkaa vauvakuume. Huomaan illalla miettiväni kuinka ihana sellainen pieni tuhiseva nyytti olisi siinä kainalossa, kaipaan vauvaa kantoliinaan kannettavaksi. Sitä kaikkea raskaudesta alkaen (no, pahoinvoinnit ja loppuajan säryt sun muut voisin jättää väliin..). Ja sitten se yksi yö kun saa juosta silittelemässä itkevää Miniä takaisin uneen ja aamulla unen saldoksi tulee alle neljä tuntia, vauvakuume hiipuu taas asteen verran alaspäin. Ehkei sittenkään. Mutta jospa kuitenkin. Ikävä kyllä lapsia ei hankita yksin, siihen tarvitaan mies, joka tahtoisi samaa asiaa myös. Pieni onkelma siis tilanteessani, vauvakuumeista miestä kun ei tästä osoitteesta löydy..

Elohopea sai tänään kauan toivomansa sakset, vihreät sellaiset. Lastenohjelmien jälkeen äiti vetäisi kumihanskat käsiinsä ja kävi tiskivuoren kimppuun ja isi istahti Elohopean kanssa keittiön pöydän äären askartelemaan. Ja kyllä ne sakset vaan toimivat pojan kädessä ja tuo leikkeli ties minkälaista paperista ja teki sitä hyvin intensiivisesti..ja hyvin kauan. Samaan aikaan Mini tepasteli pitkin keittiötä tyhjät viilipurkit jaloissaan, pistäen ne välillä liedelle ja yrittäen laittaa myös levyjä päälle. Samainen Mini oli piilottanut ruokailuvälinelaatikkoon tyhjän karkkiaskin, varastanut muutaman paistinlastan ja kiivennyt pöydälle istumaan sen sata kertaa. Tuossa yksi päivä huomasin Minin kadonneen ja keittiöön mennessäni löysin rakkaan lapseni seisomasta apupöydällä tyhjentämässä kuiva-ainekaappia. Onneksi jauhot ja hiutaleet olivat edelleen pusseissaan eivätkä pitkin keittiötä..

Huomenna olisi taas vaihteen vuoksi Minin neuvola. Sitä odotellessa siis..