Vaikka
tällä hetkellä parisuhteen kannalta on vaikeaa, niin löytyy niitä
pilkahduksia aina sieltä täältä. Muistaa miksi me yleensäkkään mentiin
naimisiin, miksi tuota toista rakastaakaan. Kaksi pientä lasta,
kumpaisenkin väsymys, tiuskiminen toisille, kahdenkeskisen ajan
puute ja sen sellainen ei ehkä ole sitä hehkeintä parisuhdetta.
Jokseenkin todellisuutta kylläkin tällä hetkellä.
Lauantaina käytiin yhdessä kaupassa aamusta. Kotiin tultaessa,
kauppakassit tyhjättyään mies otti oma-aloitteisesti imurin
käteensä ja imuroi hiekkakasat eteisestä, minä istuskelin sohvalla
lukemassa. Tämän jälkeen tuo raivasi tiskipöydän keittiössä ja touhusi
Elohopean kanssa. Minä istuin sohvalla ja luin. Miehen vanhemmat
tulivat käymään, mies teki ruoan (tällä kertaa menu oli kuivatuilla luumuilla täytetty lihamureke ja muusi) ja tekipä vielä mansikkapiirakankin jälkkäriksi. Minä en tehnyt mitään.
Uskokaa tai älkää, tämä muistutti, että kyllähän minä tuota rakastan.
Paljon. Kun tuo oma-aloitteisesti antoi minun luistaa kotitöistä ja
hoiti kaiken itse. Toivottavasti myös tajusi, että on tämän huushollin
pyörittämisessä ihan riittävästi työtä. Päästän tuon ehkä liian
helpolla yleensä. Töistä kotiin tullessaan on ruoka valmiina
odottamassa, vaatteet löytyvät puhtaina kaapista, tiskata tuon ei
tarvitse kuin harvoin ja niin edespäin. Myönnän kyllä, että
lauantainakin mieli teki sanoa, että kyllä minä teen sen ja sen, istu
sinä sohvalla. Mutta pidinpäs suuni kiinni. Ehkä minä en vain anna tuon
tehdä tarpeeksi kotona. Kamala vaimo..
Muistan taan miksi keväällä pitää raaskia jättää pojat viikoksi muille
hoitoon ja lähteä häämatkalle. Meidän parisuhde tarvitsee sitä todella.
maanantai, 21. marraskuu 2005
Kommentit