Vaikka tällä hetkellä parisuhteen kannalta on vaikeaa, niin löytyy niitä pilkahduksia aina sieltä täältä. Muistaa miksi me yleensäkkään mentiin naimisiin, miksi tuota toista rakastaakaan. Kaksi pientä lasta, kumpaisenkin väsymys, tiuskiminen toisille, kahdenkeskisen ajan puute  ja sen sellainen ei ehkä ole sitä hehkeintä parisuhdetta. Jokseenkin todellisuutta kylläkin tällä hetkellä.

Lauantaina käytiin yhdessä kaupassa aamusta. Kotiin tultaessa, kauppakassit tyhjättyään  mies otti oma-aloitteisesti imurin käteensä ja imuroi hiekkakasat eteisestä, minä istuskelin sohvalla lukemassa. Tämän jälkeen tuo raivasi tiskipöydän keittiössä ja touhusi Elohopean kanssa. Minä istuin sohvalla ja luin. Miehen vanhemmat tulivat käymään, mies teki ruoan (tällä kertaa menu oli kuivatuilla luumuilla täytetty lihamureke ja muusi) ja tekipä vielä mansikkapiirakankin jälkkäriksi. Minä en tehnyt mitään.

Uskokaa tai älkää, tämä muistutti, että kyllähän minä tuota rakastan. Paljon. Kun tuo oma-aloitteisesti antoi minun luistaa kotitöistä ja hoiti kaiken itse. Toivottavasti myös tajusi, että on tämän huushollin pyörittämisessä ihan riittävästi työtä. Päästän tuon ehkä liian helpolla yleensä. Töistä kotiin tullessaan on ruoka valmiina odottamassa, vaatteet löytyvät puhtaina kaapista, tiskata tuon ei tarvitse kuin harvoin ja niin edespäin. Myönnän kyllä, että lauantainakin mieli teki sanoa, että kyllä minä teen sen ja sen, istu sinä sohvalla. Mutta pidinpäs suuni kiinni. Ehkä minä en vain anna tuon tehdä tarpeeksi kotona. Kamala vaimo..

Muistan taan miksi keväällä pitää raaskia jättää pojat viikoksi muille hoitoon ja lähteä häämatkalle. Meidän parisuhde tarvitsee sitä todella.