Eilen kävelylenkin päätteeksi innostuin pyrähtämään juoksuun, 10 minuutin reippailun jälkeen polvi huusi armoa ja olinkin onneksi kotiovella. Se on se ärsyttävä lukioajoilta perua oleva urheiluvamma, ei kestä juoksua sitten ei. Minä vain rakastaisin kaikista liikuntamuodoista eniten juoksemista...on siis pieni onglema.

Elohopealla on ollut itkupotkuraivaripäivä tänään. Jokainen asia saa aikaan vain itkukohtauksen ja mikään ei ole hyvin. Hetken aikaa taas menee ok, mutta pienenkin vastoinkäymisen kohdalla taas mieli järkkyy. Itseäni voin taputtaa selkään hyvällä omallatunnolla, koska en ole hermostunut kertaakaan. Kerrankin ajattelen järjellä ja tiedän, että tuon pitää vain saada raivota, näyttää tunteensa. Minun on oltava rauhallinen ja ottaa vastaan mitä tulee ja seistä siinä vieressä.

Mini antelee räkäisiä pusuja viiden minuutin välein, myös vastustelevalle Elohopealle. Mini myös kiipeää Elohopean sänkyyn pomppimaan, istuu kirjahyllyssä, kiipeää rattaisiin, kiipeää emännän jatkolle keittiössä, piilottelee paistinlastat pakastimen taakse, vitamiinipurkit uuniin..

Viime yönä tuli nukuttua 8,5 tuntia yhtämittaista unta. Aamulla olo oli kerrankin pirteääkin pirteämpi, nyt iltapäivästä taas väsyttää niin maan perusteellisesti. Onko tämä nyt sitten sitä kevätväsymystä? Tai sitä on tullut nukuttua liikaa..

Pakko kai mennä ruokkimaan välillä tuota jälkikasvua. Kurnii sitä omakin vatsa jotain välipalan tapaista..