Jos äiti ei saa työsopimuksen mukaista päivän kahvitaukoaan silloin kun pitää ja ylhäisessä yksinäisyydessä, menee maailmankirjat sekaisin. Tai ehkä ei ihan, mutta sitä pientä katkosta päivään ei tule. Piste.

Elohopea nukkui aamulla yhdeksään asti, joten ei ole päiväunilla vieläkään. Yrittäkääpä itse saada pirteääkin pirteämpi 2-vuotias päiväunille. Mahdoton tehtävä. En edes ole yrittänyt vielä. Joten, kun Mini nukahti tällä kertaa enää vain puoli tuntia kestäville pikkutirsoilleen (oi missä, missä ne ihanat muutaman tunnin pituiset unet ovat!!) touhusi Elohopea  hyvin pirteänä vieressäni, mitenkäs muuten. Nyt molemmat hereillä, eikä äiti ole rentoutunut, saati vetänyt henkeä.

Ihan vain välillä tuntuu, että kohta pimahtaa. Juurikin siksi nostan pikkuisen, tai vähän isomman, ahterini tästä tuolista ja unohdan kokonaan ajatuksen omissa oloissani olemisesta. Lähden ripustamaan pyykkiä, laittamaan ruokaa, viihdyttämään kaksikkoa. Ah, mikä houkutteleva ajatus.

Kaveri perui tämäniltaisen lenkin. Saisinko aikaiseksi lähteä yksin vai pitääkö ottaa mies ja pojat mukaan? Ma en tiä.

Pitäisi kai neuvotella vähän paremmat sopimusehdot, ajatellen tuota työsopimusta. On tämä aika vääryyttä tehdä orjan lailla työtä, eikä palkkaa tipu. Paitsi kun alkaa ajattelemaan tarkemmin. Mitä minä tässä valitan? Ei ole pakko rahallisesti mennä töihin, me ollaan aina eletty melko vähällä rahalla, joten leveästä elämästä ei ole tietoakaan, eikä sitä kaipaa. Näen päivittäin kuinka pojat oppivat uusia asioita, kuinka Mini liikkuu yhä enemmän ja enemmän, yrittää nousta pystympään. Kuinka päivä päivältä Elohopea puhuu enemmän ja enemmän, lohkaisee osuvastikkin paikkapaikoin. Kuinka loppujen lopuksi tykkään olla se, joka ottaa vastaan Elohopean mielenmyllerrykset ja kiukkukohtaukset, kuinka loppujen lopuksi haluan olla se vastaanottaja myös Minin samaisille sitten myöhemmin. Kuinka ihana on maata aamulla sängyssä poikien kanssa peiton alla ja vain nauttia rauhallisesta aamunavauksesta. Kuinka ihanaa on kun Elohopea kiipeää syliin, pussaa poskelle ja sanoo rakas. Kuinka ihanaa on kun Mini moiskauttaa limaistakin limaisemman pusun poskelle. Kuinka ihana on katsoa kun pojat touhuavat yhdessä.

Ehkä minun työsopimukseni onkin aivan kohdallaan. Palkankorotus tulee joka päivä. Jokaikinen työntekijä kai jokaisessa ammatissa valittaa työstään, niin myös minä. Ei se silti tarkoita, ettenkö nauttisi tästä. Nyt taas muistaa olla tyytyväinen.

Edit. klo 15 noin.
Ei saisi koskaan valittaa. Elohopea meni nukkumaan kahden pintaan, sen jälkeen loikoiltiin Minin kanssa sängyllä, kunnes tuo väsähti ja sain laitettua päiväunille. Äidin oma hetki tuli kuin tulikin.

Mitä opimmekaan tästä. Pitäisi vain osata elää sitä hetkeä ja mennä sen mukaan. Opettele tämä nro. miljoona.