Jos äiti ei saa työsopimuksen mukaista päivän kahvitaukoaan silloin kun
pitää ja ylhäisessä yksinäisyydessä, menee maailmankirjat sekaisin. Tai
ehkä ei ihan, mutta sitä pientä katkosta päivään ei tule. Piste.
Elohopea nukkui aamulla yhdeksään asti, joten ei ole päiväunilla
vieläkään. Yrittäkääpä itse saada pirteääkin pirteämpi 2-vuotias
päiväunille. Mahdoton tehtävä. En edes ole yrittänyt vielä. Joten, kun Mini nukahti tällä kertaa enää vain puoli tuntia kestäville pikkutirsoilleen (oi missä, missä ne ihanat muutaman tunnin pituiset unet ovat!!) touhusi
Elohopea hyvin pirteänä vieressäni, mitenkäs muuten. Nyt molemmat
hereillä, eikä äiti ole rentoutunut, saati vetänyt henkeä.
Ihan vain välillä tuntuu, että kohta pimahtaa. Juurikin siksi nostan
pikkuisen, tai vähän isomman, ahterini tästä tuolista ja unohdan
kokonaan ajatuksen omissa oloissani olemisesta. Lähden ripustamaan
pyykkiä, laittamaan ruokaa, viihdyttämään kaksikkoa. Ah, mikä houkutteleva ajatus.
Kaveri perui tämäniltaisen lenkin. Saisinko aikaiseksi lähteä yksin vai pitääkö ottaa mies ja pojat mukaan? Ma en tiä.
Pitäisi kai neuvotella vähän paremmat sopimusehdot, ajatellen tuota
työsopimusta. On tämä aika vääryyttä tehdä orjan lailla työtä, eikä
palkkaa tipu. Paitsi kun alkaa ajattelemaan tarkemmin. Mitä minä tässä
valitan? Ei ole pakko rahallisesti mennä töihin, me ollaan aina eletty
melko vähällä rahalla, joten leveästä elämästä ei ole tietoakaan, eikä
sitä kaipaa. Näen päivittäin kuinka pojat oppivat uusia asioita, kuinka
Mini liikkuu yhä enemmän ja enemmän, yrittää nousta pystympään. Kuinka
päivä päivältä Elohopea puhuu enemmän ja enemmän, lohkaisee
osuvastikkin paikkapaikoin. Kuinka loppujen lopuksi tykkään olla se,
joka ottaa vastaan Elohopean mielenmyllerrykset ja kiukkukohtaukset,
kuinka loppujen lopuksi haluan olla se vastaanottaja myös Minin
samaisille sitten myöhemmin. Kuinka ihana on maata aamulla sängyssä
poikien kanssa peiton alla ja vain nauttia rauhallisesta
aamunavauksesta. Kuinka ihanaa on kun Elohopea kiipeää syliin, pussaa
poskelle ja sanoo rakas. Kuinka ihanaa on kun Mini moiskauttaa
limaistakin limaisemman pusun poskelle. Kuinka ihana on katsoa kun
pojat touhuavat yhdessä.
Ehkä minun työsopimukseni onkin
aivan kohdallaan. Palkankorotus tulee joka päivä. Jokaikinen työntekijä
kai jokaisessa ammatissa valittaa työstään, niin myös minä. Ei se silti
tarkoita, ettenkö nauttisi tästä. Nyt taas muistaa olla tyytyväinen.
Edit. klo 15 noin.
Ei saisi koskaan valittaa. Elohopea meni nukkumaan kahden pintaan, sen
jälkeen loikoiltiin Minin kanssa sängyllä, kunnes tuo väsähti ja sain
laitettua päiväunille. Äidin oma hetki tuli kuin tulikin.
Mitä opimmekaan tästä. Pitäisi vain osata elää sitä hetkeä ja mennä sen mukaan. Opettele tämä nro. miljoona.
tiistai, 8. marraskuu 2005
Kommentit