Täällä sitä ollaan, polttarileskenä. Pikkuveli purjehtii kuukauden päästä avioliiton auvoiseen satamaan ja tänään oli sitten ohjelmassa ne esipirskeet, mikroautoilun ja syöminkien muodossa. Paappa tuli isinhakureissulle hyvissä ajoin ja ehti leikkiä poikien kanssa autoilla kiitettävästi, kuten myös pistämään piiloleikin pystyyn muutamaan otteeseen. Sain syötettyä ukkokaksikon ennen lähtöään ja pummittua kyydin minulle ja pojille läheiseen ostoskeskukseen. Kierreltiin kauppoja, keräiltiin vaali-ilmapalloja, kävästiin kirjastossa kerryttämässä lainakirjojen määrää ja suunnattiin ruokakauppaan ostamaan maitoa ja sitä muuta paapan antaman herkkurahan turvin. Mini käveli puolet kotimatkasta itse, loppupuolikkaan tahtoi kuitenkin istua rattaissa. Elohopea joutui kävelemään ihan koko matkan, koska taktisesti äitee otti matkaan mukaan kakkosrattaat, joihin seisomalautaa ei ole mahdollista laittaa. Kotona syötiin makaronilaatikko ja sen jälkeen kasattiin patjoja, peittoja, tyynyjä ja säkkituoli olkkariin, pistettiin se kuuluisa Autot-elokuva pyörimään ja herkuteltiin sipseillä.

Nyt kaksikko on ollut unillaan jo kiitettävän aikaa ja minä tunnen oloni ihan orvoksi täällä yksinäni. Ei mukamas mitään tekemistä, ja olo on niin...niisk..yksinäinen. Jännitysmomentti tässä on se seikka, ettei ukkokullan kotiintulo ole aivan varmaa, jos ilta venyy pitkäksi jää tuo appiukkonsa luokse yöksi (no, kumpikaan noista kahdesta ei kyllä aio juoda mitään vettä väkevämpää) ja noloa ehkä tunnustaa, mutta en ole ollut kotona yötä yksin (tai edes kolmisin poikien kanssa) sen jälkeen kun ollaan ukkokullan kanssa tavattu. Nukkumaan mennessä makaan sängyssä peitto korviin vedettynä ja kuuntelen jokaista pienintäkin ääntä asunnossa ja olen valmiina hyppäämään kuvitellun murtovarkaan niskaan... =D=D

Ehkä täällä silti kuitenkin pysytään kasassa ja yritetään olla se aikuinen äiti-ihminen edelleen. Eikös siitä yksinolostakin pitäisi välillä nauttia...