Ihan hassua, mutta olo on vähän haikea.

Asuttiin Espoossa melkein viisi vuotta, se on kuitenkin melkoisen kauan se. En oikeastaan kaipaa tätä kaupunkia muutettuamme pois, vaan ihmisiä elämästäni. Keskiviikkona oli viimeinen äiti-lapsi -piiri minulle ja pojille ja kyllä oli haikea olo kun lähdettiin. Lupasin, että toukokuun lopussa ajelen poikien kanssa piirin kevätjuhlaan, mutta muuten on sitten meidän kohdalta ohi.

Torstaina oli Elohopealla viimeinen kerho. Ja niisk, se vasta haikeaa olikin. Jokainen kaveri taisi erikseen käydä sanomassa heipat ja kerhotäti halasi sekä Elohopeaa ja minua ja oli suruissaan. Itsellänikin oli jo melkein tippa linssissä eikä puhumisesta meinannut tulla mitään. Huoks. No, onneksi uudessa paikassa sitten on uusi kerho ja Elohopealla uudet, toivottavasti yhtä mukavat, kaverit!

Täällä sitä ollaan, laatikoiden keskellä. 15 täynnä ja toiset 15 vielä täyttämättä ja vaatteet sun muut jätesäkkeihin. Keittiön kaapitkin ovat jo melko tyhjillään, vain muutama lautanen ja lasi per henkilö käytössä ja muut pakattuina, ruokapuoli on enemmän pakastespydäri, ranskalaiset, hernari -akselilta. Työhuone alkaa olemaan varaston näköinen ja olo on ihan orpo, kun kirjat ovat olleet laatikoissa jo torstaista lähtien. Nythän juurikin houkuttelisi aloittaa muutama loistava teos sieltä ja unohtaa koko pakkausrumba ;o) Vähän on itseasiassa ollut vieroitusoireiden kaltaista ilmassa, ei lukemista. Apua.

Onneksi tämä on viimeinen muutto sitten hetkeen aikaan. Oikeasti. Kyllä tuo uusi asunto oikeasti tuntui kodilta jo silloin kun käytiin esittelyssä ja suunniteltiin jo puolet rempastakin sen kierroksen aikana ;o) Edelliset asukkaat asuivat asunnossa 18 vuotta ja taloyhtiössä on edelleen neljä alkuperäistä asukasta (sielä yli 20 vuoden takaa), se kertonee ehkä jotain taloyhtiöstä. Jos ei sitä 20 vuotta siinä asuta, niin ainakin kauemmin kuin koskaan aikaisemmin (=2 vuotta). Onpahan meidänkin aika vähitellen lopettaa tämä muuttaminen (6 vuotta yhdessä ja tämä on nyt sitten kuudes yhteinen koti..).

Tämä pakkaaminen ei vielä ole tuntunut kovinkaan ylivoimaiselle. En nyt väitä nauttivani tästä, mutta vuoden takaisesta eroaa kuin yö päivästä. Reilu vuosi sitten juuri muuttomme alla paras ystäväni sai keskenmenon ja yhdistettynä minun synnytyksen jälkeiseen masennukseeni, se oli raskas kokemus myös allekirjoittaneelle. Niinpä minä itkin ja pakkasin, pakkasin ja itkin. Ja tuo muutto on edelleen painajaisena mielessäni. Tuohon kun vertaa, niin tämä tuntuu kuin tanssille..ja melkein jo väitän sitten nauttivanikin.

Joo, ja nyt ukkokullan kainaloon sohvalle jätskiä syömään :) Jaksaa taas huomenna..yllätys yllätys, pakata.