Siellä ne nukkuvat kumpainenkin, vieretysten äidin kullanmurut. Kiitos edelleiseen postaukseen kommentoineille. Aloinpahan pohtia ongelmaa kerrankin juurta jaksain.

Ja mikä oli suurin ongelma?

Äiti itse. Äiti kun oli puoleen päivään mennessä niin väsynyt, että tahtoi vain laittaa lapset sänkyihin ja näiden olisi suunnitelmien mukaan kuulunut nukahtaa avot, siitä vain. Ikävä kyllä suunnitelma ei tainnut toimia ihan niin kuin piti. Sillä Mini tahtoi nukahtaa äidin viereen, eikä Elohopeakaan tahtonut jäädä yksin huoneeseen. Ja äiti tahtoi vain istua kahvikupin ääressä menettämättä yhtäkään sekuntia arvokkaasta omasta ajasta.

No, tässä sitä ollaan. Ongelmien alkulähteillä. Äidin itsekkyys. Joo, annan kyllä armoa itselleni siinä suhteessa, että olen ollut väsynyt. Joskus hyvinkin väsynyt ja se hyväksyttäneen. Ja on juurikin niitä kertoja, kun kannattaa pysyä poissa akuutista tilanteesta. Olen nähnyt asian vain omalta kantiltani ja pitäytynyt siinä katsantokannassa.

Kunnes päädyin siihen tulokseen, etten tässä ole vain minä. Tässä on kaksi muutakin osapuolta. Niinpä me tänään kavuttiin jokikinen äidin ja isin sänkyyn peittojen alle. Mini pyöri ja mumisi hetkisen, mutta painautui hetken päästä äidin selkään kiinni ja kas kummaa, nukahti ilman sen suurempia ongelmia. Elohopea kaivoi vielä tovin verran nenäänsä, mutta kurkisti äitiä muutaman kerran ja sulki silmänsä. Toinenkin nukkuva lapsi. Suureen ja voimia vievään urakkaan kului äidiltä ehkä kymmenisen minuuttia. Sainpahan nenilleni.

Sitä ei sitten äitinä ole koskaan valmis. Täydellinen en nykyään edes pyri olemaan, mutta on se välillä vaan herättävää huomata kuinka keskeneräinen äitinä onkaan. Aina oppii jotain uutta.

Niin ja Ann-Mari. Vastasin kommenttiisi tuohon venäjäjuttuun jokunen postaus sitten.