Huokaus. Kyllä osaa olla raskasta välillä. Tai eipä tämä äitiys edes kuvitelmissani ole mitään vaaleanpunaista saippuakuplaa ollut, mutta tämänkaltaiset päivät voisi kyllä jäädä väliin..tai ainakin ilmaantua harvemmin. Ruusuilla tanssiminen kyllä kuulostaisi mukavalle vaihtoehdolle välillä..

Mini heräsi tänään jo ennen kuutta, pyöri meidän sängyssä vielä seiskaan asti ja itse sain ehkä juuri ja juuri torkuttua siinä samalla, mutta en siltikään pomppinut riemusta huomatessani armaan jälkikasvuni heräämisajan. Huomatkaa tuolla oikeassa reunassa yöpöydällä olevat kirjat lista..David Haslam, Kun lapsi ei nuku . Äiti alkaa olemaan epätoivoinen.. ;o) Minillähän oli se neuvolakin 1,5 viikkoa sitten ja käynti ei ollut iloinen tapahtuma, lääkäri havaitsi sivuääniä sydämessä ja saatiin lähete Jorviin. Tänään putosi kutsu postiluukusta ja aika on vasta joulukuun alussa, epätietoisuus on kamalinta ja tämä reilu kuukauden odotus vielä siihen päälle. Itse sydänvikaisena en toivo Minille samaa riesaa mitä itselläni on ollut. Samaten tuolla potilaalla epäillään jonkin sortin vilja-allergiaa, jossei nyt ihan keliakiaa niin vehnä luultavimmin ainakin. Lääkäri käski ottaa puheeksi sitten Jorvissa sydäntutkimuksissa, mutta todellakaan en ajatellut odottaa sinne asti ja pitää lastani kamalissa vatsakivuissa. Huomenna on yksityisellä aika ja tieto tulee hiukkasen nopeammin sitä reittiä käyttäen..

Eniten ehkä ärsyttää se, että koko tilannetta vähätellään. Pahimmilta tuntuvat kommentit että kaikiltahan nyt kuuluu sivuääniä sydämestä ja se nyt on ihan normaalia, ei siellä mitään ole. Ei ehkä olekaan, mutta ei se lievennä äidin tuskaa yhtään ennen kuin varma tieto tulee. Tuntuu vain että meikäläistä pidetään ylihysteerisenä ylireagoivana äitinä, vaikka en kyllä tunne oloani sellaiseksi. Mielummin varaudun pahimpaan ja yllätyn positiivisesti kuin että yritän uskotella itselleni että kaikki on hyvin ja sitten putoaa taivas niskaan tulokset kuullessamme..

En minä täällä nyhjötä sohvan nurkassa itkemässä aamusta iltaan, mutta anteeksi jos blogi ei päivity eikä tunnu olevan mitään sanottavaa, en jaksa pitää ystäviin yhteyttä oma-aloitteisesti tai olla aina niin pahuksen mukava ja miellyttävä. Pitäkää sitten vaikka ylihysteerisenä..

Elohopean kanssa on ihana superuhmiskausi meneillään (aina taidan sanoa, että nyt on kyllä se pahin vaihe..=D) ja väännetään kättä jokaisesta asiasta. Myönnän etten ole aina niin aikuinen jokaisessa tilanteessa kuin pitäisi, me tapellaan välillä vähän liikaakin ja sitten loppujen lopuksi itketään kumpikin, kun kummallakin on paha mieli. Toisaalta tuo taas on maailman kultaisin lapsi ja saa äidin sydämen sykähtelemään muutaman ylimääräisen lyönnin tekemisillään ja sanomisillaan. Sitä se äitiys kai on parhaimmillaan.

Uhmaiästä puheen ollen Minin sellaisesta on näkynyt pieniä viitteitä, mitä se tulee olemaan. Ja minä kun luulin Elohopean kanssa olevan vaikeaa. Tuo pienempi kun on sata kertaa temperamenttisempi jääräpää ja kärsimättömämpi kuin äitinsä. Vuoden päästä siis viimeistään on herkulliset ajat käsillä.. ;o)

Nyt on Elohopea kerhossa ja Mini päiväunilla. Vihdoin ja viimein hiljainen koti ja rauha maassa..