Vähän ollut alavireinen, ei, ehkä paremminkin vain väsynyt olotila, joten pakollisten arkirutiinien jälkeen energia ei ole riittänyt kuin muutaman työjuttuun ja se siitä. Iltaisin olo on kuin tiejyrän alle jääneellä (ei, kokemusta ei siitä irl ole..) Syön monipuolisesti, otan lisärautaa ja vitamiineja vielä purkistakin, olen ulkona ihan ok määrän (vaikka ehkä enemmänkin voisi olla) ja nukun yleensä riittävästi öisin. Ja silti on katkipoikkiolo. Ei kiva. Välillä pelottaa, ettei se katala masennus olisi hiipimässä takaisin, mutta kun sitäkään rääkkiä ei enää jaksaisi..tahtoisin vain normaalin olotilani takaisin kiitos. Ehkä se siitä, syysväsymystä tai jotain..

Tässä vaiheessa olen alkanut huomaamaan ystävien merkityksen, vaikka supererakko olenkin luonteeltani ja unohdan pitää yhteyttä oikeasti tärkeisiin ystäviini ja kavereihini. Kun kipuilin omien parisuhdeklikkien kanssa oli helpottavaa kuulla parhaimmalta ystävältäni että samassa veneessä tässä kuule mennään, ei kenelläkään muullakaan ole sitä täydellistä parisuhdetta. Niin, niinhän se oikeasti on. Tänään oli kaksi äitikaveria kyläilemässä jälkikasvunsa kanssa ja parannettiin taas maailmaa seuraavaan kertaan asti. Istuskeltiin kahvikupposten ja pullapitkon ääressä ja puitiin niin äitiyden kiemurat, parisuhteiden solmut ja oman pään sisäiset onkelmat, jos ei nyt ihan katkipoikkijapinoon, niin edes vähän taas eteenpäin. Sitä taas huomasi että kaipaa kuulla ettei muillakaan nyt niin loistavasti aina mene, hei minähän olen ihan normaali ongelmineni ja tunteineni..

Sitä vain yrittää pitää kauniita kulisseja yllä ja antaa muiden kuvitella kulissien olevan totta. On ihanaa että on löytänyt sellaisia ihmisiä lähelleen, joiden edessä voi antaa kulissien romahtaa ja voi olla oma itsensä. Tänäänkään minun ei tarvinnut miettiä sitä, että hittovie kun unohtui imuroida eilen, sillä ei tänään kukaan käynyt syynäämässä nurkista villakoiria tai katsellut sillä silmällä paikkoja (enkä enää stressannut ajatuksella, mitäköhän ne muut ajattelevat..), sillä ei meidän enää tarvitse niin tehdä, nyt uskaltaa jo olla oma epätäydellinen itsensä..

Ah kuinka paatoksellista ja sen sellaisa. Herkkis olo tai jotain. Se on vain sellaista kun välillä tajuaa jonkin jujutsun että kappas vain, siinä se on ollut nenän edessä koko ajan. Miksei sitä vain ole huomannut. Ja miksei sitä aina osaa arvostaa, niin kuin pitäisi..

Ehkä nyt jaksaa taas hetken aikaa..