Se on sitten se ei päiväunille. Oikeasti en enää edes yritä, jos tuo Elohopea ei näytä väsyneeltä. Turhaa huudattaa toista vartin verran huoneessaan ja hetken päästä myöntää ettei tuolla ole väsy. Ehkä parina päivänä viikosta unet maittavat, kyllä äiti sen jo näkee melko hyvin, milloin unille on tarvetta.

Onhan se vähän äidin omasta ajasta pois, ei käy kieltäminen, mutta sellaista se elämä on. Jossain vaiheessa elämäänsä kun nuo lapset tuppaavat jättämään päiväunensa väliin, halusi äidit sitä tai ei. No, Elohopea kyllä onneksi leikkii omassa huoneessaan tyytyväisenä, mikäs tässä siis on istuskellessa. Minikin kun nukkuu vihdoin ja viimein.

Kyllä nuo pojat ovat sitten niin erilaisia kuin olla ja voi. Jokunen aika sitten muutamassa blogissa (en jaksa linkata..) oli juttua juuri asetelmasta helppo - suuritarpeinen lapsi. Jos lapset voisi kärjistää näihin ääripäihin, niin meillä sitten on yksi kumpaakin.

Elohopea oli vauvana helppo, söi parin tunnin välein tissiä ilman mitään kommervenkkejä. Nukkui rattaissa, nukkui missä tahansa. Viihtyi lattialla omissa oloissaan, istuskeli tyytyväisenä sitterissä, seuraten siitä maailman menoa. Mini on sitten päinvastainen tapaus. Imetyksen kanssa on ongelmia jatkuvasti, tuo kun ei suostu syömään kuin sängyssä maaten, vasta kun nälkä on aivan valtava, saattaa imeä myös äidin istuessa. Sanoamattakin selvää, että rajoittaa pikkuisen meidän elämää. Turha haaveilla mistään lintsireissusta poikien kanssa, siihen maahanko laitan pitkäkseni..? Mini ei suostu olemaan rattaissa, onneksi on olemassa kantoliina, se on pelastanut meidän elämän. Mitäköhän ihmettä olisin tehnyt ilman sitä, oikeasti. Mini ei viihdy kauaa yksin, vaan tahtoo olla sylissä, taas kerran, onneksi on kantoliina.

Mutta kumpaakaan en vaihtaisi pois, milloinkaan. Kumpikin yhtä rakkaita, piste. Kumpikin oma persoonallisuutensa, eivätkä muuksi muutu.

Toki, myönnän että arki on välillä raskasta, useinkin. Toisaalta olen kyllä tottunut tuohon, että kantoliina on jo osa meikäläisen vaatetusta. Joskus vielä kaipaan tätä aikaa, kun sai kantaa toista. Toisaalta en ihmettele yhtään Miniä. Tuo haluaa vain tankata läheisyyttä mahdollisimman paljon, miksi en sitä siis antaisi. Ja vaikka itse siihen välillä sorrun, niin ei noita lapsia saisi verrata keskenään, kumpikin on omanlaisensa.

Minilläkin tuli eilen 5kk täyteen. Mihin se aika on mennyt? Eilen ostin bataatin kaupasta, ajattelin tehdä siitä sosetta joku päivä. Nyt tuntuu siltä, että voisi olla sopiva aika aloittaa kiinteät, vähitellen. Niin tuo äidin vauva vaan kasvaa, tai eipä se mikään vauva enää ole, kohtahan tuo jo alkaa liikkumaankin..

Ehkä äiti vähitellen lopettaa tämän tunteellisen paatoksen. Aika kai lähteä pyykkien kimppuun. (taidan lopettaa näin kutakuinkin jokaisen postauksen..)