Kotona taas ja nyt enää lasketaan tunteja siihen, että armas ukkokulta on kainalossa. Alle 12 tuntia enää, jei :) Kyllä on ollut ikävä..

Meidän reissu meni mukavasti ja kyllä se kannatti lähteä täältä pois muutamaksi päiväksi. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä muiden aikuisten seura tekee ihmeitä kotiäidille, joka on joutunut viikon yksinhuoltajakokeiluun. Keskiviikko täällä kotona oli ihan kamala, mutta torstai ja perjantai menivät ihanasti ja lasten seurasta taas jo nautti. Eikä tarvinnut jaksaa yksin kaikkea. Ja sitten oli vielä autokin omassa käytössä sen kaksi päivää, niin oli mukavata hurautella paikasta toiseen niin helposti. Pieni kammoni ajamista kohtaan taas kaikkosi kun tottui taas ratin takana istuskeluun.

Niin, Mini on jo elämänsä kunnossa eikä sairastamisesta ole enää tietoakaan, Elohopean allergialääkkeetkin ovat tepsineet eikä tuo ole yskinyt enää paljoakaan tai ollut edes niin tukkoinen mitä alkuviikosta vielä. Oma flunssakin on loppusuoralla, mutta sainpahan pienen kiusan kuitenkin matkaani, ensimmäistä kertaa elämässä sitten poskiontelontulehduskin. Mutta ei ole kivaa, kun jomottaa toista puolta naamasta tähän malliin.

Maanantaina ukkokullan lähdettyä, tai ehkä jo edeltävänä viikonloppuna, toivoin sydämeni pohjasta, että ukkokullan reissuviikko menisi meiltä kotijoukoiltakin mukavissa merkeissä, että oltaisiin terveitä, että päivät menisi kuin leikkiä vain, olenhan yksin 24 h vuorokaudessa. Mutta miten kävikään? Se on se Murphyn laki tai muu vastaava.

Viikon saldo siis:
-Minin korvatulehdus molemmissa korvissa
-Minillä Hiiva pippelissä (lääkäristä saatiin resepti silmätippoihin, jota laitettiin useita kertoja päivässä sekä emulsiovoide)
-Elohopean siitepölyallergian raju alkaminen
-Oma flunssa
-Oma poskiontelontulehdus jälkitautina
-Kamala keskiviikkopäivä tappeluineen ja kiukutteluineen
-Muutamien oksennusten pesu melken puolen yön aikaan
-Minin kanssa taistelua lääkkeiden suhteen..

Jatkanko vielä?
No, mutta on meillä mennyt hyvinkin ja plussan puolelle jäädään :) On positiivista huomata, että jaksan tätä arkea yksinkin tiettyyn pisteeseen asti, jos on pakko. Oli ihanaa huomata, että osaan myös halutessani oikeasti olla kärsivällinen, että pystyn kiristämään ihan itsekin pinnaani. Ei ole pakko räjähtää joka kerta.

Ja viime yön nukuin yksin, ilman aikuisseuraa täällä kotona (no hyh, ei minulla sellaisia yövieraita ole käynyt =D) ja unohdin jopa pelätä niitä kuvitteellisia murtovarkaita, enkä muistanut edes kuunnella ääniä tyhjästä asunnosta. Hittovie, yön piti olla kauhua täynnä ja minä nukuin kuin pieni possu..

Mutta näin. Nyt jälkikasvua herättelemään ja illasta suunnataan ehkä pihamaillekin vielä touhuamaan. Kunhan nuo ovat yöunillaan, niin alan laskemaan oikeasti niitä tunteja ;o)