Pitäisiköhän sitä alkaa vähitellen jo stressaamaankin, häistä meinaan? Vähän väliä joku kysyy, että "onko kamala stressi päällä jo?", vakiovastaus siihen, "ai miksi?", "Ne häät", "ai niin..". Enhän minä edes ehdi stressaamaan koko häistä, saati sitten tehdä mitään niiden eteen..kyllä tämä arki tällä hetkellä pitää niin kiireisenä, että oksat pois..

11 päivää h-hetkeen. Niin se aika vaan on hurahtanut. Puku onneksi on jo valmiina, pientä loppusilausta lukuunottamatta. Suurimmat jutut tehtynä, enää vain koristeluiden suunnittelu, kukkapuskan hankinta ja sen sellaista..

No, myönnetään, että vaikka en stressata ehdi, niin kyllä niitä perhosia on vatsan pohjassa vähän väliä. Sitä kun alkaa miettimään, että kohta sitä sitten astellaan kohti alttaria häämarssin soidessa. Kuinka itse yritän pidättää kyyneleitäni jo siinä vaiheessa, äiti ja sisko samoin (Ihan varma juttu..).

Kauhuskenarioitakin on ;o) Koko porukka mahataudissa, kompastun alttarille kävellessäni, puku ratkeaa, sää on ihan hanurista (tämä on kai pienin murhe..), naama täynnä finnejä (Kiitos hormonien näin imettäessä, naama kukkii välillä kuin teinillä..) ja mitä vielä..

Ei sen puolen, että katuisin päätöstä mennä naimisiin juuri nyt, mutta välillä sitä miettii, että olisi pitänyt odottaa vielä puoli vuotta tai vuosi. Sen vuoksi, että olisin ehtinyt itsekkin tehdä häiden eteen jotain. Nyt kun tuntuu välillä, että muut ovat tehneet päätökset eikä minulta kysytä mitään. Pelottaa, ettei noista tulekkaan itseni näköiset häät. Juu, tiedetään, etten tässä juuri ja nyt saa mitään itse aikaiseksi, mutta kuitenkin. Mutta vuoden päästä lapset olisivat niin paljon isompia ja äitikin pirteämpi. No, päätetty mikä päätetty. Paha tässä vaiheessa enää lähteä perumaan =D

Ei sen puoleen, että parisuhteen kannaltakaan tässä olisi ollut helpoimmat ajat viime aikoina. Joka toinen päivä olen valmis alkamaan yksinhuoltajaksi ja kadun syvästi koko päätöstä mennä naimisiin. Joka toinen päivä sitten päätös kuitenkin tuntuu oikealta, enkä oikeasti yksinhuoltaja edes haluaisi olla. Joku väitti joskus, että ensimmäisen lapsen syntymä on parisuhteen pahin kriisi, täyttä puppua. Kyllä se oli tämä toisen lapsen syntymä. Väsymys ja yhteisen ajan puute ei ehkä ole saanut parisuhdetta tuntumaan niin ihanalta. Kummasti sitä vain jaksaa uskoa parempaan huomiseen ja joku pieni juttu saa huomaamaan, kuinka paljon tuota toista kaikesta huolimatta rakastaa.

Ääh, eiköhän tämä tästä :) Olisiko tämä sitten sitä häästressiä? ;o)