Nythän pitäisi alkaa se pesänrakennusvietti, loppuraskautta kun mennään. Missäköhän se vain on?

Oma oloni on mahdollisimman saamaton, tekemistä kyllä riittäisi mutta jotenkin en vain saa mitään aikaiseksi..

Tämä aamu oli taas yhtä tuskaa. Herättiin jo ennen puoli seitsemää ja olisin voinut jatkaa uniani vielä jonkusen aikaa, poika kyllä oli pirteä ja hyväntuulinen. Muuten sitten koko aamu menikin kitistessä ja vinkuessa, oma päänsärkyni jatkuu jo kolmatta päivää putkeen, joten en ole kaikista ihanin äiti varmasti tällä hetkellä..ainakaan aamulla. Pääsi siinä itku jo itseltäkin aamun kuluessa..

Mentiin pakkasesta huolimatta kuitenkin puistoon hetkeksi aikaa leikkimään, oltaisiin varmasti hypitty pojan kanssa molemmat seinille jos oltaisiin jääty kotiin..puistossa poika sentään oli hyväntuulinen ja touhusi melko tyytyväisenä, tylsää vähän oli kun oltiin ihka-ainoat koko puistossa..

Sanomatta kai selvää, että kiukuttelu jatkui kotona heti kun astuttiin ovesta sisään. Onneksi itselläni ohjelmassa oli hammaslääkäri ja miehen vanhemmat tulivat lapsenvahdiksi siksi aikaa. Vaikkei hammaslääkärissä käynti mitään herkkua ole, teki se kyllä hyvää..päästä hetkeksi aikaa pois kotoa..

Aamun aikana omat ajatukset harhailivat ehkä liikaa. Päätin jo että kärsin jonkinsortin raskauden aikaisesta masennuksesta, jos nyt on näin vaikeaa pojan kanssa, miten pärjään kahden lapsen äitinä. Miten omat rahkeet riittää olla äiti molemmille, tyydyttää molempien tarpeet?

Poika on nyt nukkunut päiväunet ja on jo paljon paremmalla tuulella. Oma hammaslääkärikäyntinikin piristi sen verran että elämä näyttää taas vähän valoisammalta. Ehkä saan aikaiseksi siivota täällä jossain vaiheessa, laitettua vauvan kopan ja sängyn valmiiksi, mennä läpi vauvan vaatteita, siivota muutama keittiön katastrofikaappi ja uudelleen organisoida meidän vaatekaapit..

Pitäisi vain osata levätä enemmän. Tämä loppuraskaus kun jo itsessään alkaa olemaan raskasta, ja tuon esikoisen kanssa oleminen väsyttää vielä entisestään. Jotenkin en vain osaisi mennä nukkumaan päiväunia samaan aikaan pojan kanssa, silloin kun olisi vihdoin ja viimein aikaa istua vaikka koneella tai tehdä ruoka valmiiksi tai muuta vastaavaa. Sama iltaisin. Pitäisi vain mennä nukkumaan heti kun poika on nukahtanut, sitä vain kaipaisi hetken sitä omaa aikaa, kun saisi vain keskittyä itseensä..

Tällä viikolla tilannetta ei ole ainakaan helpottanut se, että miehellä on kiirus viikko töissä ja on kotona vasta kuuden seitsemän aikoihin illalla. Tilanne on vain väliaikainen, mutta ei se aina lohduta..

No, tulipahan purkauduttua. Kai sitä jaksaa taas hetken aikaa eteenpäin. Toivottavasti.

Pitäisi kai oikeasti kirjoittaa tänne vain niitä positiivisia asioita, mutta tälläistä tämä meidän arki on. Ei se aurinko aina paista..