Miksi sitä on niin ankara itseään kohtaan? Asettaa liikaa vaatimuksia, järjettömiä sellaisia.

Sitä ruoskii itseään joka kerran jälkeen kun on korottanut ääntään esikoiselle, joka ei usko kun sanotaan nätisti, joka ei tottele sitten kiusallaankaan. Sitä niin tahtoisi olla se rauhallinen ja joustava äiti, jonka pinna kestää ja kestää ja kestää. Miksi se pinna katkeilee nykyään niin turkasen usein?

Sitä potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei kuopukselle ole aikaa samalla lailla kuin esikoisen kanssa oli. Aikaa köllötellä kaksisteen sängyllä ja niin edespäin. Mistä saada kahdenkeskistä aikaa kuopuksen kanssa, kun esikoinen vaatii vieressä omansa.

Sitä potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei koti ole järjestyksesä. Ettei sänkyä tule pedattua kuin kerran viikossa hyvässä lykyssä. Ettei imuriin tartuta niin usein kuin pitäisi, ettei tiskit tule puhtaiksi niin nopeasti kuin olisi toivottavaa..

Viimeisimpänä potee huonoa omaatuntoa siitä, että parisuhde on tällä hetkellä mitä on. Tai kun sitä aikaa toiselle ei enää yksinkertaisesti ole. No, tämä oli meidän valintamme kun päätettiin hankkia lapset pienellä ikäerolla. Se oli tiedossa, että aikaa parisuhteelle ei ole, tällä hetkellä kaikki aika menee lapsille. Illalla kun lapset on saanut nukkumaan on itselläänkin suuntana sänky niin pian kuin mahdollista. Vaikka se olisikin ihanaa käpertyä miehen kainaloon sohvalle ja vain olla, vie nukkumaanmeno oikeasti voiton. Vaikka joka toinen päivä olen sitä mieltä, että voisin samantien olla kyllä yksinhuoltajakin (en ehkä tosissani sitten loppujen lopuksi kuitenkaan..) kun tuntuu että kaiken saa tehdä yksin, niin silti kaiken tämän arjen pyörittämisen ja aherruksen jälkeen kuitenkin se rakkaus ukko-kultaa kohtaan kytee ainakin pienellä liekillä. Tällä hetkellä parisuhteen tilannetta kuvaa hyvin Aki Sirkesalon laulun sanat, "Mullonikäväsua, vaikka seisot metrin päässä.."

Tälläistä normaalia pienten lasten äidin elämää ja ajatuksia siis..kai.