Sieltähän se liian ohut kuori tipahti postiluukusta tänään, sisältökin jo ennalta arvattu. Tämän viikon aikana olen käynyt kaikki mahdolliset tunneskaalat läpi, joten tänään ei enää tunnu miltään. Eilen vuodatin valtavan virran kyyneleitä sohvan nurkassa, tänään niitä ei enää tule. Ei ole perseet-olalle-fiilistä, sipsipussi on edessä, mutta nekään ei maistu miltään (sekin vielä). Toukokuussa kirjoitin saman kokeneelle kaverille seuraavasti: kun yksi ovi sulkeutuu takana, aukeaa yksi edessä ;o) Aina sitä keksii jotain uutta tilalle. Vaikka se tuntuu nyt pieneltä lohdulta, saattaa se poikia vaikka mitä mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Mutta kyllä se vaan on niin paljon helpompaa sanoa toiselle noin. Kun osuu omalle kohdalle, niin tuo ajatus ei juuri nyt jaksa innostaa. (viikon päästä sitten ehkä)

Viime yönäkään ei tullut nukutua. Puolen yön aikaan heräsin ihan järkyttävään meteliin. Ikkunasta kurkatessani näen helikopterin laskeutuvan ihan vieressä olevan koulun parkkipaikalle ja se puuha ei ollut ihan hiljaisimmasta päästä. Kun kone hiljeni alkoi Mini oksentaa limaa sänkyynsä. Jee. Ja kun Minikin oli sammunut uudestaan sänkyynsä ja kopteri noussut takaisin ilmaan samaisen metelin siivittämänä, yski ukkokulta loppuyön keuhkojansa pihalle. Mutta nukkuminen onkin ihan liian yliarvostettua puuhaa..

Poikien omaisuus pakattuna, vielä omien pakkaus edessä. Elohopea on innoissaan hänen ja Minin kyläilykierroksesta, joten äidin ja isin reissu ei paljoa hetkauta. Paljon ollaan matkasta puhuttu ja Elohopea tuntuu ymmärtävän kyllä jutun ja kyseleekin paljon asiasta. Ministä en tiedä, toivottavasti äidin vauva pärjää. Vauvoista puheen ollen, Elohopea näki tänään pikkuisen vauvan turvakaukalossa ja ilmoitti että meille voisi tulla myös uusi vauva, Mini kun on jo niin iso. Yritin selittää, että vauvat itkee ja kakkaa niin paljon, mutta ei kuulemma haittaa. Harmi kun äidillä ei ole edes vauvakuumetta (!!!!!!!!!!!!!!!!) isistä nyt puhumattakaan.

Jees. Nyt poistun. Jos en enää kirjoittele, niin viikon päästä olen linjoilla taas.